Itävallan Ironmanista tuli yksi urani vaikeimmista kilpailuista. Ensimmäisen ja todennäköisesti viimeisen kerran urallani tein Ironman kilpailun, jossa alusta asti eteneminen oli vaikeaa. Pakko se nyt on tunnustaa, ettei ole mikään teräsmies. Kevät ja alkukesä ovat olleet niin raskaat, että takki oli tyhjä jo kilpailun alettua ja kilpailusta tuli selvitymistaistelu kilpailun sijaan. Kevään Torreviejan leirin jälkeen kokonaisrasituksen (suru, harjoittelu, työkiireet) aikaansaama stressi on pikkuhiljaa kasvanut kasvamistaan ja Itävallan Ironmanissa tilanne sitten konkretisoitui.
Miksi en huomannut väsymystä ajoissa? Niinpä, väsymys kasvoi pikkuhiljaa, jolloin sitä on vaikea huomata. Harjoittelu sujui hyvin aina Itävallan puolikkaaseen asti ja sen jälkeinen sairastelu sotki kokonaistilanteen näkemistä. Tulkitsin huonon kulun harjoittelussa johtuvan pitkittyneestä flunssasta, jonka viimeiset oireet hävisivät vasta reilu viikko ennen kilpailua. Stressaantuneena näkökulma myös kapeutuu, jolloin todellisten ongelmien näkeminen vaikeutuu. Mitä jatkossa tapahtuu? Nyt pidän kunnon tauon urheilusta ja sen aikana pitää tehdä päätös haluanko vielä jatkaa kilpaurheilua. Vaikka työni on erittäin joustavaa, työnteon ja ammattimaisen urheilun yhdistäminen on vaikeaa. Kun lisäksi tulee kaikki normaalit arkiaskareet ja -elämä, alkavat tunnit vuorokaudesta käymään vähiin. Nyt tilanne on ollut sellainen, että urheilu, työnteko ja perhe-elämä ovat kaikki kärsineet. Harjoittelun ollessa kovimmillaan ei työntekemiseen riitä juurikaan energiaa, mikä tarkoittaa taas sitä, että kun harjoittelu keventyy, edessä on hirmuinen kasa töitä. Levolle ja palautumiselle ajan löytäminen tälläisessä tilanteessa on vaikeaa ja huipputuloksien tekeminen näistä lähtökohdista erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta. Mutta nyt tauolle ja mitä sen jälkeen, jää nähtäväksi.
Käyttäjien kommentit (1) 
|
|
|
